Teksti: Carmen Baltzar
Kuvat: Carmen Baltzar
Toukokuu 6, 2017

Muuttopäivänä mies kantaa kotiimme Harri Koskisen kauniin kirjahyllyn ja monta banaanilaatikollista kirjoja joista hän on lukenut ainakin osan.

Tämä on minun ensimmäinen oikea kotini Suomessa. Viiden ulkomaanvuoden aikana olen muuttanut joka kevät eikä minulle ole vielä kertynyt tavaraa täällä. Olen onnistunut pitämään kiinni muutamasta kirjasta, jotka kasaan lapsuudenkodistani selvinneeseen päreiseen hyllyyn, jota kutsun häkkyräksi.

Mies on asunut täällä lähes aina ja hänellä on minua enemmän omaisuutta. Illalla ladon hänen kirjojaan Koskisen hyllyyn muuttoapulaisten juodessa ja syödessä Alvar Aallon pöydän ympärillä. Olen aina halunnut kodin jonka sydämessä on pitkä pöytä ja sen ympärillä rakkaita. Elän siis unelmaani, kuuntelen naurua ympärilläni ja pysähdyn toisen rivin kohdalla lukemaan kirjojen selkämyksiä. Vilkaisen häkkyrää vastakkaisella seinällä.

Kahdentoista kymmenen muuttajan välillä jaetun viinipullon jälkeen kaadumme miehen kanssa kiitollisina Stefan Mahlbergin sängylle. Sänky on kaunis ja nukun siinä hyvin. Päämme yläpuolella halaa Rauha Mäkilän maalaama pari. Sinä ja hän sanoi serkkuni. Se on totta ja sitten taas ei. Mies näyttää suunnilleen samalta kuin se joka on vieressäni mutta nainen näyttää siltä että hänen nimensä on Karoliina.

Mies on lainannut pakettiauton, tuonut sillä sängyn, pöydän, kirjahyllyn. Hän on kantanut taulut asuntoon ja ripustanut suurimman osan niistä seinälle. Hän on tehnyt niin paljon yhteisen kotimme eteen ja olen kiitollinen enkä tiedä miten sanoisin sen. Taulu yläpuolellamme on kaunis ja oikeastaan rakastan sen värejä. Mutta se ei voi jäädä.

Sami Lukkarisen pikselimaalauksen nainen tuo mieleen lapsuuteni sankarin, prinsessa Dianan. Riiko Sakkisen käsinmaalatussa seinälautasessa lukee kissing & more eli se on sekä söpö että yhteiskunnallinen, ja Petteri Ala-Maunuksen roskille maalatut auringonlaskut halusin juuri tuolle paikalle sohvan yläpuolelle. Missään näistä taideteoksista ei ole vikaa ja itsessään ne ovat tämän minua vaivaavan asian yläpuolella.

Vikaa ei ole Kjell Westön Kangastus 38:ssa tai Slavoi Zizekin Pehmeässä vallankumouksessa tai Francis Wheenin Karl Marx -elämäkerrassa, eikä Harri kirjahyllyssä jossa ne seisovat. Jaritervot ovat ehkä vähän ongelma mutta se ei liity tähän. Pidän melkein kaikista kotimme huonekaluista, taideteoksista ja ehkä kirjoistakin kunhan luen ne.

Yritän keksiä tapaa selittää 
miksi Sakkisen lautasen täytyy lähteä
kun ongelma ei ole Sakkisen lautanen
jonka oikeastaan haluaisin pitää.

Mutta.

Koskisen kirjahyllyssä on 384 kirjaa. Niistä 383 on valkoisten ihmisten kirjoittamia. Niistä 10 on valkoisten naisten kirjoittamia. Yksi on mustan naisen kirjoittama. Se ei olekaan mikä tahansa kirja, vaan Zora Neale Hurstonin Their Eyes Were Watching God. Se on silti yksin.

Kodissamme on 45 taideteosta. Niistä 34 on valkoisten miesten teoksia. Yksi on ruskean miehen teos. Kymmenen valkoisten naisten teosta. Meillä on kahdeksan huonekalua ja sisustusesinettä, joiden tekijän tai suunnittelijan voi nimetä. Niistä kuusi on valkoisen miehen tekemiä tai suunnittelemia. Kaksi on suomalaisen mustan miehen, Lincoln Kayiwan suunnittelemia lamppuja molemmat.

Häkkyrän kirjoista vähän alle puolet on ruskeiden ihmisten kirjoittamia, ja neljäsosa ruskeiden naisten. Vain yksi kirjoista on ruskean suomalaisen kirjoittama. Häkkyränkään ratio ei ole ideaali, mutta se on ratkaisevasti erilainen. Yhdistetty kotimme on 91,3 % valkoinen. Voinko sanoa mitään, jos ainoa huonekaluni on entiseltä naapurilta ostettu Ikean sohva, jonka tekijää en todellakaan osaa nimetä enkä halua sitä ajatella eikä siinä voi maata ilman että sulkee tekijän olemassaolon ja ihmisarvon pois mielestään. Se on kaikin tavoin epäeettisempi kuin miehen huonekalut ikinä.

Voin.

Herään Mahlbergin sängyssä ja yritän keksiä tapaa selittää, miksi Sakkisen lautasen täytyy lähteä kun ongelma ei ole Sakkisen lautanen jonka oikeastaan haluaisin pitää. Tämä ei ole periaatekysymys. On kyse siitä miltä se tuntuu. Ja jotta voisin kertoa, miltä se tuntuu, pitää minun kertoa sinulle Rumasta, Eksoottisesta Hedelmästä ja Mustalaistytöstä.

Pienellä tytöllä oli kaksi kotia, mustalaisisän ja valkolaisäidin. Kummankin kodin mikrokosmoksessa hän oli Mustalaistyttö. Ei siksi että äiti olisi koskaan esittänyt mitään muuta kuin oli, vaan koska hän antoi tilaa ja kunnioitti.

Tytön ja sisarusten mustalaisuus oli itsestäänselvää ja tavallista. Toisaalta ylpeys omista tavoista, niistä kielen paloista joita oli jäljellä, tummista silmistä ja draamantajusta joka kuuluu vaan meille, läpäisi koko Mustalaistytön olemuksen.

Seitsemänvuotiaana Mustalaistyttö astui ulos kodin ovesta, käveli itse kouluun ja muuttui ensimmäistä kertaa Rumaksi. Ruma oli liikaa ja väärä. Kooltaan, ääneltään ja olemukseltaan. Aluksi Ruma yritti pitää palan Mustalaistyttöä mukanaan käyttämällä lähinnä hameita. Ei pitkiä ja tummia, ettei kukaan tajuaisi miksi.

Kun vierasluokkalainen punatukkainen rastapääpoika johon Ruma oli vähän ihastunut sanoi miksi sinulla on aina hame kaikki pojat haluavat katsoa sen alle, hän lopetti. Ruma oli liikaa kaikessa mitä oli koska häneltä puuttui kirkkaus. Kirkkaus oli ääneen heleyttä, hiusten vaaleutta ja sinisiä silmiä, hentoutta, hiljaista kiltteyttä, sitä että maailma on sinua varten ja sitä että ruokapöydässä saa puhua mistä vaan, vaikka rotista.

Kaiken tämän yhteenkietomaa tavallisuutta. Rumalla ei ollut osaa tai arpaa tavallisuuteen ja siksi hän oli ikuisesti liikaa. Ruman hartain toive oli olla vähemmän. Kun koulun ruokapöydässä puhuttiin rotista hän nieli pinaattikeittoa pakolla vaikka olisi halunnut lähteä vessaan itkemään, ettei kukaan vain arvaisi.

Vaikka ei ollut helppoa olla Ruma, koska Ruma inhosi itseään, sai Ruma olla olemassa, koska inhosi itseään. Ruma tiesi, että Mustalaistyttö piti itsestään aivan liikaa vaikka edusti jotain mitä ihminen ei saa olla. Tuo vei Mustalaistytöltä oikeuden olla olemassa kodin ulkopuolisessa maailmassa, ja Ruma päätti jättää tämän vastaisuudessakin kotiin. Ruma kelpasi maailmalle koska ymmärsi hävetä sitä, mitä oli.

Kaiken tämän ajan Mustalaistyttö eli kotona
mutta jäi aina kynnykselle.

Seitsemäntoistavuotiaana Ruma meni lukioon ja tajusi että on olemassa Video Vixen, myös muut tietävät sen ja Ruma voisikin ollakin kaunis. Hän loi Eksoottisen Hedelmän ja piiloutui sen alle. Eksoottinen Hedelmä oli haluttava ja mikä tärkeintä, tiesi paikkansa. Hänen elämänsä tarkoitus oli näyttää hyvältä ja erilaiselta kahdella ällällä ja hymyillä kauniisti kun pojat sanoivat sä oot niin kuin Shakira ja sun peppu on niin pyöreä.

Kaikki oli hyvin niin kauan kuin häneltä ei kysytty minkä maalainen olet koska jos kysyttiin ja hän sanoi suomalainen, kysyttiin kymmenen kertaa uudestaan kunnes hän sanoi mustalainen. Seurasi hiljaisuus jonka jälkeen kaikki toivoivat että voisivat unohtaa mitä hän juuri sanoi. Pojat halusivat Shakiran ja Timberlaken Senoritan ja Täykkäreiden Evan.

Eksoottisen Hedelmän olemassaolon oikeutus perustui sen illuusion ylläpitämiselle, että pojat voisivat hänen muodossaan saada osan etelän hetelmää tai idän ihmettä tai Penelopea tai Salmaa tai Friedaa, ja siksi hänen tuli kaikin voimin ylläpitää tuota illuusiota. Eksoottinen Hedelmä opetteli tuhat ja yksi tapaa vältellä mistä sä oot -kysymyksiä ja ripusti kaiken arvonsa peppuunsa. Minulla on peppu, olen siis olemassa. Eksoottinen Hedelmä kelpasi maailmalle, koska ymmärsi hävetä sitä, mitä oli.

Kaiken tämän ajan Mustalaistyttö eli kotona mutta jäi aina kynnykselle. Hän rakasti edelleen liikaa sitä, mitä oli, eikä siten lunastanut oikeutta olemassaoloon muualla. Hän ei tiennyt paikkaansa, eikä siten lunastanut oikeutta olemassaoloon muualla. Mustalaistyttö ei halunnut tietää Rumasta mitään. Mustalaistyttö ei halunnut tietää Eksoottisesta Hedelmästä mitään.

Ruma täytti tänä vuonna kaksikymmentä. Eksoottinen Hedelmä kymmenen. Heidän yhteisillä kolmikymppisillään Mustalaistyttö päätti tunnustaa heidät ja pitää juhlat joihin heidät oli kaikki kolme kutsuttu. Hän kaivoi Ruman Eksoottisen Hedelmän alta. Ruma seisoi hänen oikean kämmenensä päällä, Eksoottinen hedelmä vasemman kämmenen päällä. Hän katsoi niitä silmiin ja kuunteli vuorotellen. Kun kummatkin olivat kertoneet tarinansa, kaikki liha niiden luiden ympäriltä oli kadonnut. Mustalaistyttö kiitti heitä palveluksesta ja hautasi luurangot sydämeensä.

Yhdistettyjen syntymäpäivien ja hautajaisten jälkeen Mustalaistyttö kertoi äidilleen Rumasta ja Eksoottisesta Hedelmästä. Hän kertoi ettei koskaan lähtenyt kotoa kouluun silloin kuin äiti luuli. Äiti sanoi ettei voinut kuvitellakkaan. Se mitä hän oli kotona oli niin itsestäänselvää. Mustalaistyttö kertoi, että kotona häntä nolotti sekä Ruma että Eksoottinen Hedelmä. He olivat yhtä epätervetulleita kotiin kuin Mustalaistyttö muuhun maailmaan.

Se on sisäistettyä rasismia sanoi äiti. Kun ympäröivän maailman jako siirtyy sieluun. Isälleen Mustalaistyttö ei tule kertomaan koskaan. Koska valkoista valtaa ei ole olemassa heidän jaetussa maailmassaan.

Mustalaistyttö ei jää enää kynnykselle ja hänen nimensä on nykyään minä.

Menen Alepaan ostamaan salmiakkia ja juoksulenkille Töölönlahdelle ja töihin haastattelemaan ventovieraita ja Siltaseen tekemään mitä teenkään ja olen koko ajan minä. En vieläkään tiedä, mitä vastata, kun ihmiset kysyvät mistä tulen. Punjabin alueelta? Savosta? Mutta olen ylpeä siitä etten ole koskaan voinut määritellä itseäni minkään maan rajojen kautta. Olen kasvanut kodin suojassa kaksikymmentäseitsemän vuotta ja on valmis maailmaan. Minun ei tarvitse enää kelvata sille.

Mutta kun sataa rättejä ja kävelen kotiinpäin mainoksen ohi, jossa sisar vaalea hentoisen vieressä lukee hashtag finnishbeautyis, Ruma ja Eksoottinen Hedelmä kalistelevat luitaan. Tarvitsetko meitä vielä? Luen Annaa, Eevaa, Trendiä, Imagea ja MeNaisia, kolisee. Katson Iholla-ohjelmaa, kilin kolin. Menen kansallisteatteriin katsomaan Macbethin, taas. En mene katsomaan La La Landia koska en jaksa kuunnella. En sinänsä pelkää kolinaa, mutta tarvitsen myös paikan jossa ne saavat levätä rauhassa ja jossa olen vain minä. Tuo paikka on tähän asti ollut koti.

Kun värisokeus ei ole vaihtoehto, ympäröivän maailman esineet, viestit ja tarinat piirtävät rajoja sieluun. Kilin kolin, kuuluu kun avaan kotioven ja näen Dianan, joka on kaunis ja hänelle niin sopivalla seinällä. Ja taas, kun tulen olohuoneeseen jossa Zizekin ja Marxin ja Austerin ja Valtosen mielipiteet ja tarinat painavat 91% enemmän kuin minun. Kolisee kun Karoliinan otsatukka heiluu yläpuolellani muuton jälkeisenä aamuna Stefan Mahlbergin sängyssä.

Teksti ja kuvat: Carmen Baltzar