Oikeat Tyynenmeren neidot

Teksti: Vy Tram
Kuvitus: Işık Koçak
Lokakuu 17, 2018

Yorkin yliopiston sukupuolentutkimuksen maisteriopiskelija Anaïs Duong-Pedica istui junassa vuonna 2013. Hän oli matkalla Pariisista Lyoniin tapaamaan isoäitiään. Matkaa oli jäljellä vielä jonkin verran, ja vaikka ranskalaiset TGV-junat ovat nopeita, aika ei tuntunut kuluvan millään.

Duong-Pedican edessä olevalla penkkirivillä istui mies, joka katsoi läppäriltään Disney-elokuvaa Pirates of the Caribbean – On Stranger Tides. Sitä missä on niitä merenneitoja.

Duong-Pedica ei ollut mikään Johnny Deppin tähdittämän elokuvasarjan fani. Hän oli kyllä katsonut ensimmäisen osan, mutta se oli jäänyt siihen. Tarpeeksi pitkästyttyään hän huomasi kuitenkin kurkistelevansa vähän väliä edessään istuvan miehen olan yli nähdäkseen, mitä elokuvassa tapahtuu seuraavaksi.

Yksi kohtaus jäi erityisesti Duong-Pedican mieleen: maassa, keskellä trooppista sademetsää ja valkoisia merirosvoja, istui kiinniotettu Syrena-niminen merenneito. Käsien lisäksi tummat pitkät hiukset peittivät hänen paljaita rintoja ja katse oli pelokas.


Syrena muistutti Duong-Pedicaa ”villeistä” naisista, joita hän oli nähnyt vanhoissa filmeissä koko lapsuutensa ajan asuessaan Tyynellämerellä Kanakyn saarella, joka on kolonialistiselta nimeltään Uusi-Kaledonia. Hän muisti myös tahitilaisen promootioyhtiö Pacific Promotionin, joka myy pitkin Tyynenmeren saaria kalentereita, päiväkirjoja, kortteja ja sytkäreitä, joissa on vähäpukeisia, hoikkia ja valkoisia, mutta suihkurusketetun näköisiä naisia. Tuotteisiin painetuilla naisilla on pitkät hiukset, he poseeraavat viettelevällä tavalla ja heitä koristelevat trooppiset kukat. Lisäksi heidän vyötärölleen on kietaistu pareo.


Junan penkillä hän alkoi pohtia merenneitojen ja Etelä-Tyynenmeren naisten representaatioita populaarikulttuurissa. Syntyi graduidea, ja opinnäytteen otsikoksi tuli lopulta South Sea Mermaids: A Study of images of vahine and mermaiders.

IHAN KARTALLA

Keskiselle ja eteläiselle Tyynellämerelle levittäyttyy suuri saariryhmä, Polynesia, jonka suurin saari on Tahiti. Polynesia on maantieteellisesti kolmion muotoinen, ja sen kulmista löytyvät Havaiji, Uusi-Seelanti ja Pääsiäissaaret.


Portugalilainen tutkimusmatkailija Fernão de Magalhães oli ensimmäinen länsimaalainen, joka saapui saarille 1500-luvulla. Hän otti väkivaltaisesti yhteen alkuperäisväestön kanssa. Ranskalainen löytöretkeilijä Louis Antoine de Bougainville löysi myöhemmin tiensä Polynesiaan vuonna 1768. Nykyisin Polynesia löytyy kartastosta nimellä Ranskan Polynesia. Se on ollut Ranskan hallussa 1800-luvulta lähtien tähän päivään asti.


Sukupuolentutkija Anne McClintockin mukaan imperialismin aikaan eurooppalaiset miehet merkitsivät kartalle merenneidoilla, hirviöillä ja seireeneillä alueet, jotka olivat heille vielä tuntemattomia. Varhaiset tutkimusmatkailijat olisivat selittäneet tuntematonta maailmaa ennestään tuttujen myyttien kuten Odysseuksen kautta.


McClintock esittää, että merenneidoilla olisi myös toinen tarkoitus kartalla. Niiden tehtävänä oli feminisoida nämä tuntemattomat alueet. Näin syntyi uskomus ”neitseellisistä” ja tyhjistä maa-alueista, jotka olivat eurooppalaisen miehen silmissä vapaasti otettavissa.


Kirjailija Patty O’Brien tuo teoksessaan The Pacific Muse: Exotic Feminity and the Colonial Pacific toisenlaista perspektiiviä koloniaalisiin stereotypioihin saarilaisista.


Hänen mukaan tutkimusmatkailijoiden motiivina ei ollut vain löytää uutta maata. Tarkoituksena oli myös etsiä Odysseus-myytissä kuvailtua seksuaalista vaaraa ja jännitystä.


Sen jälkeen, kun eurooppalaiset tutkimusmatkailijat löysivät Polynesian saaret ja asettivat ne kartalleen, ovat ne kiinnostaneet niin lähetyssaarnaajia, seikkailijoita, tutkijoita, taiteilijoita, turisteja kuin kauppiaita näihin päiviin saakka.


Länsimaalaisten käsitys Polynesian saarista ja saarilaisista perustuvat kaikkien näiden ulkopuolisten ihmisten, useimmiten miesten kertomuksiin.

KUN PYRSTÖ VAIHTUI PAREOON...

Duong-Pedica työsti graduaan kuukausikaupalla ja koosti mahdollisimman laajan kirjallisuuskatsauksen tästä suhteellisen vähän tutkitusta aiheesta. Lisäksi hän kävi läpi länsimaalaisten ihmisten tekemiä maalauksia, videoita ja valokuvia sekä polynesialaisista naisista että merenneidoista. Hän kysyi itseltään yhä uudelleen: mitä yhteistä näillä kahdella on?


Doung-Pedican mukaan polynesialaisten naisten kuvauksilla oli merkittävä rooli Tyynenmeren romantisoimisessa ja kolonisoimisessa. Hän mainitsee esimerkiksi löytöretkeilijä Bougainvillen ja kapteeni James Cookin kirjoitukset, joissa miehet kuvailivat tahitilaisia naisia eurooppalaiselle yleisölle käyttäen kieltä ja kuvastoa, joka pohjautuu merenneitomytologioihin.


“Se, miten tahitilaisia naisia esitetään lännessä, on kolonialistinen fantasia kauniista, eksoottisista, sensuelleista, lapsenomaisista  ja primitiivisistä nuorista naisista, jotka ovat avoimia seksuaaliselle kokemukselle länsimaalaisen miehen kanssa”, Duong-Pedica huomauttaa.


“Kylpemiskuvat, vedenalaiset uintikuvat, rantavartalot, kallioilla istuminen ja merimiehen verkkoihin kiinnijääminen olivat toistuvia narratiiveja molemmissa”, hän jatkaa.


1800-luvulla oli tyypillistä, että taiteilijat esittivät merenneidot merimiesten verkkoihin kiinni jääneinä tai kallioilla istuvina. Nämä ovat yleismaailmallisia tapoja esittää merenneitoja, mutta näitä tarukuvaelmia on uudelleenkäytetty oikeiden polynesialaisten naisten esittämisessä.


Duong-Pedican mukaan samanlaista narratiivia jatkavat myös kuvissa käytetyt maisemat ja taustakuvat, värien esille tuominen, vartaloiden asettelut ja miten ne esitetään usein vuorovaikutuksessa luonnon kanssa.


“Näissä kuvissa trooppinen luonto on dominoiva teema, ja sitä on vahvistettu akvamariinien käytöllä sekä kirkkailla väreillä”, Doung-Pedica kuvailee.


Muita yhdistäviä tekijöitä ovat pitkät hiukset, kookos- ja simpukkarintaliivien käyttö tai toisaalta niiden poissaolo ja jalkojen kätkeminen pyrstöihin, pareo-kietaisuhameen tai ruohohameen alle. Kukkaseppeleet, helmet ja simpukankuoret ovat luonnollisia elementtejä, joiden käytöllä vihjaillaan merenneitojen ja niiden kautta polynesialaisten naisten primitivismistä.


Totuus, josta ei juuri koskaan puhuta, kuitenkin on, että Bougainville vietti vaivaiset kymmenen päivää Tahitilla. Cook puolestaan kävi siellä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla Cook vietti kolme kuukautta ja toisella kertaa kaksi viikkoa Tahitissa. Kummallakaan heistä ei ollut yhteistä kieltä paikallisten kanssa. Näihin interaktioihin pohjautuu valtava määrä rasismia ja hyperseksualisoimista, joka ei kohdistu pelkästään polynesialaistaustaisiin naisiin, vaan moniin muihinkin heitä muistuttaviin ruskeisiin tyttöihin.


Ranskalainen antropologi Serge Tcherkézoff on esittänyt hypoteesin, jonka mukaan polynesialaiset heimopäälliköt olisivat tarjonneet Bougainvillen ja Cookin miehistölle naisia, jotta oltaisiin vältytty samankaltaiselta yhteenotolta kuin aiemmin portugalilaisen de Magalhãesin kanssa.

TÄYDELLINEN ROOLIMALLI ARIEL?

Tätä juttua ei voi kirjoittaa mainitsematta Pientä Merenneitoa (1989). Se oli ensimmäinen animaatioelokuva, joka menestyi kaupallisesti Walt Disneyn kuoleman jälkeen (1966). Animaation päähenkilöä Arielia pidettiin myös hyväksyttävänä naisroolimallina tytöille.


Tarina on tuttu: Ariel on 16-vuotias merenalaisen valtakunnan kuningas Tritonin uhmakas merenneitotytär. Etuoikeutettu prinsessa ei tottele isänsä käskyjä ja haaveilee itsenäisyydestä ja vapaudesta. Ihmisen maailma voisi tarjota hänelle tämän.


Näin Ariel laulaa naiivisti siitä, kuinka elämä maan päällä vaikuttaisi olevan yhtä ruusuilla tanssimista nuorille naisille:

/Bet'cha on land they understand/

/they don't reprimand their daughters/

Arielin isä on ankara ja ehdoton. Hän ei ymmärrä tyttärensä kaipuuta saada olla itsenäinen.


Kuningas Triton menettää malttinsa saadessaan tietää Arielin rakastuneen ihmiseen. Isä vakuuttaa, ettei Ariel olisi enää hänen tyttärensä. Hän tuhoaa kaikki Arielin keräämät tavarat ja karkottaa tyttärensä valtakunnastaan.


Tutkija Laura Sells soveltaa esseessään ”Where Do The Mermaid Stand?” tohtori Anne Wilson Schaefin kehittämää termiä ”white male system”. Termi viittaa suomeksi valkoisen miehen systeemiin, minkä tarkoituksena on kuvata amerikkalaista patriarkaalista kulttuuria.


Sellsin näkemyksen mukaan Arielin isän tapa hallita tyttärensä elämää ja merenalaista valtakuntaa näyttäisi toistavan maanpäällisen maailman valkoisen miehen systeemiä. Kaikki tämän systeemin ulkopuolella oleva ei ole olemassa olevaa. Vain tämä systeemi tietää ja on oikeassa kaikessa.


Tohtori Patrick D. Murphy puolestaan kirjoittaa  esseessään ”The Whole Wide World Was Scrubbed Clean”, että vedenalainen maailma – aristokraattisesta lavastuksestaan huolimatta – on kolonisoitu tila marginalisoiduille ja hiljennetyille kulttuureille. He ovat usein näkymättömiä valkoisen miehen systeemin sisällä eläville.


Vedenalainen maailma on jakaantunut rodullistettuihin eläimiin, joilla ei joko ole ääntä tai he puhuvat aksentilla. Esimerkiksi Arielin ystävä, Sebastian-rapu, on jamaikalainen.


Murphyn mukaan tämä jaottelu on rasistinen ja kolonialistinen. Merenneidot esitetään hänen mukaansa valkoisten ihmisten vertaisina, mutta muut eläimet eli rodullistetut liitetään enemmin lähemmäs luontoa.


Eläimet esitetään ikään kuin alkuperäiskansojen ihmisinä, jotka elävät sen mukaisesti muusta maailmasta irrallisena. He vain soittavat musiikkia, laulavat, tanssivat ja ovat ala-arvoisempia.


Disneyn tarinoiden kyseenalaistamisesta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin se herättää tunteita, sillä viattomaan ympäristöön piilotettuja ongelmallisia käsityksiä ei ole helppo hahmottaa.

… JA KUN PAREO VAIHTUI PYRSTÖÖN

Amerikkalaisen elokuvaohjaajan Frances Hubbard Flahertyn mustavalkoisessa valokuvassa Children of Nature, (1924) esiintyy kolme tahitilaista naista.

Valokuvassa ei esitetä tahitilaisia naisia mitenkään poikkeuksellisella tavalla, vaan hyvin tyypillisesti. Naiset istuvat kukin kiven päällä polvet taitettuna sivulle, nojaten käden varassa hieman viistoon. Heillä on tummat pitkät hiukset, joita koristelee trooppiset kukat. Rinnat paljaana ja lantion ympärille kietaistu pareo.

Naiset ovat laguunin äärellä. Taustalla on pieni vesiputous ja kalliota, jota peittää trooppinen kasvillisuus. Liaanit roikkuvat puista, joiden alla naiset näyttäisivät seurustelevan. Flahertyn antama nimi kuvalle viittaisi siihen, että naiset olisivat luonnonlapsia.

Kaksikymmentä yhdeksän vuotta myöhemmin Flahertyn otettua valokuvansa, Disneylta ilmestyy uusi animaatioelokuva: Peter Pan (1953). Peter Panissa on kohtaus, jossa esiintyy merenneitoja. Kohtauksessa toistuvat lähes täysin samat asetelmat kuin Flahertyn valokuvassa.

Taustamiljöö on hämmästyttävän samanlainen. Merenneidot ovat idyllisen laguunin äärellä, jossa vesi on turkoosia. Taustalla on myös vesiputous ja kalliota, jolla kasvaa trooppista kasvillisuutta ja palmupuita.

Erona Flahertyn kuvaan on, että Disney on kuvittanut merenneidot valkoisiksi, ilmeisesti jotta länsimaalaisen lapsen olisi helpompi samaistua. On epäselvää, onko Disney ottanut Peter Paniin vaikutteita Flahertyn Polynesian materiaalista. Se tiedetään, että Flaherty on elokuvakulttuurin vaikuttaja: hän ohjasi maailman ensimmäisen dokumentiksi luokitellun elokuvan. Sen nimi on Moana (1926). Onko sattumaa, että tasan 90 vuotta myöhemmin, 2016, Disney julkaisi samannimisen (suomeksi Vaiana) animaatioelokuvan, joka sijoittuu Polynesiaan?

TÄHÄN PÄIVÄÄN

Nyt 28-vuotias Anaïs Duong-Pedica on Åbo Akademissa tohtorikoulutettavana. Hän tekee väitöskirjaansa sukupuolen- ja vähemmistötutkimusten alla ja tutkii mixed-race-identiteettiä Kanakyssa.


“Tietysti dekolonisaation viitekehyksestä käsin”, hän hymyilee.

Nykyään Tahitin yksi tärkeimmistä tulonlähteistä on turismi.

Esimerkiksi tohtori Tamasailau Suaalii-Suanin mukaan matkailualojen kuvat, joissa kombinaationa ovat eksotiikka ja erotiikka viettelee ja kiehtoo länsimaalaista turistia. Valkoisen miehen silmissä Tyynenmeren nainen on edelleen seksuaalisesti tietävä, saatavilla oleva ja alistuva. Hän toteaa myös, että nämä lukemattomat kuvat edustavat länsimaalaisille ideaalia muottia Tyynenmeren naisten kauneudesta, jossa he ovat ”toisia”, ”vartaloita”, ”seksuaalisia” ja pääasiassa ”eksoottisia”.

Polynesialainen kirjailija Chantal Spitz on taistellut näitä länsimaalaisten miesten luomia kliseisiä stereotypioita vastaan yli kymmenen vuotta teksteissään. Hänen kirjoituksensa keskittyvät erityisesti näiden stereotypioiden rikkomiseen. Spitz tuo kirjoituksissaan esille alkuperäisväestön omia kokemuksia ja näkemyksiä Polynesiasta ja polynesialaisista.

Hän toteaa dokumentissa The vahine: between myth and reality (2008):

Se on länsimaalaisten myytti jonka aloitti Boungainville. Se elää edelleen. Se tekee minut vihaiseksi! Myytti on syrjäyttänyt meidät. Myytin takia emme ole olemassa. Me emme ole olemassa ihmisinä. Me olemme olemassa myyttinä.