“Tervetuloa yliopistoon” - taistelusta, SOCOsta ja irtisanoutumisesta
Lukiosta asti minulle oli ollut selvää, että vaikka välivuodet venyisivät reissatessa, päätyisin ennen pitkää yliopistoon lukemaan psykologiaa. Kaupunki ja maa vaihtuivat suunnitelmissani tiuhaan. Ja lopulta myös psykologia sosiaalitieteisiin, mutta yliopistoon jatkaminen oli minulle aina itsestäänselvyys – luonnollinen jatkumo elämälleni. Seurasin tietynlaisen elämän muottia.
Yliopistoon päästyäni vilkuilin ensimmäisissä sosiaalisissa tapahtumissa ympärilleni ja onnistuin kovasti pinnistämällä bongaamaan ehkä muutaman muun POC-opiskelijan. Välillä olin ainoa. Kun tutustumismielessä leikimme hedelmäsalaattia, jossa tarkoitus oli sanoa itsestään jotakin, johon kukaan ei voisi samaistua, minua nauratti. Ilmoitin olevani puoliksi kuubalainen ja koin voittaneeni leikin. Kukaan muu ei liikahtanutkaan. Olin uniikki.
Jo heti ensimmäisellä sosiologian luennolla aloin toivoa kovasti, ettei näin olisi. Luennolla näytettiin täysin asiaan liittymättömästi video, jossa neljä poliisia pahoinpitelee maassa makaavan mustan miehen. He hyppivät hänen päällään ja potkivat kylkiin. Video varasti keuhkoistani ilmat ja päässäni suhisi. ”Tervetuloa yliopistoon”. Akateemisen maailman valta-asetelmat oli tehty selviksi. Joko luentoa ei oltu suunniteltu minulle, tai sitten tämä oli tehty tahallaan.
Poistuin luentosalista haukkoen happea ja kuuntelin, kuinka uudet opiskelutoverini ylistivät tapahtunutta. ”Todella mielenkiintoista, en malta odottaa seuraavaa luentoa!” Minä vannoin, etten astuisi tuon valkoisen ukon luentosaliin enää jalallanikaan, jos en saisi tapahtumalle pätevää selitystä. Lähetin pitkän ja asiallisen mutta tiukan palautteen luennoitsijalle, johon hän ei koskaan vastannut. Vannoin, että vaatisin vastauksen. Ilmestyisin vaikka hänen ovelleen ja laittaisin hänet kantamaan vastuun tilanteesta, jossa koin että minua vastaan oli hyökätty.
Sillä hetkellä minussa heräsi taistelupuhti, joka ei laantunut ennen päätöstäni lopettaa opinnot ja jättää korkeakoulut sikseen.
Koko yliopistotaipaleeni ajan pärjäsin opinnoissani hyvin, mutta se kiinnosti minua vain toisinaan. Koin ensisijaiseksi tehtäväkseni vaikuttaa yliopiston ongelmallisiin käytäntöihin, rasismiin ja muinaismuistojen keskeltä kaivettuihin sanoihin ja ideoihin, joita luennoitsijat edelleen läiskivät dioihinsa. Halusin rikkoa yliopiston valkoisuutta ja muistuttaa kaikille, ettei siellä vain valkoisia ollutkaan. Halusin muuttaa kaiken, ja koin saavuttavani sen parhaiten näkymällä ja kuulumalla kaikkialla. Olemalla itse se representaatio, jota kaipasin.
Lupasin itselleni, etten suostu kirjoittamaan rasismista yliopistolla enää riviäkään.
Avasin suuni luennoilla, joilla pyrittiin perusteitta näyttämään järkyttävää materiaalia, ja vastasin tiukasti heille, jotka aloittivat keskustelun kanssani englanniksi. Lähdin mukaan kaikkeen mitä löysin ja joka vähänkin kiinnosti, näyttääkseni mallia, raivatakseni tietä. Hain edustajistoon, johon minut kaikkien odotusten vastaisesti valittiin. Olin mukana poliittisessa opiskelijajärjestössä, kehitysyhteistyö- valiokunnassa, varjovalmennuksessa ja lopulta kaiken huippuna, päätin pistää SOCOn aluille.
Jännitin pitkään SOCOn perustamista ja toivoin, että olisin löytänyt yliopistolta ystävän, joka innostuisi asiasta kanssani, ennen kuin joutuisin esittelemään ajatustani julkisesti. Pelkäsin, että se vastaanotettaisiin huonosti, tai että kukaan muu ei kokisi sille tarvetta. Halusin tietää ensin saavani edes yhden varman jäsenen uuteen järjestööni. En kuitenkaan uskaltanut kertoa ideastani edes tutuilleni, jotka myöhemmin lähtivät mukaan oitis. En uskaltanut luottaa siihen, että he innostuisivat ajatuksesta. Tai edes siihen, että he identifioituivat POCeiksi.
Lopulta kyllästyin odotteluun. Muutamat läheiseni, joille olin kertonut ideastani, kannustivat minua aloitteen tekemiseen ja lupasivat tukea minua kaikessa missä voisivat. Ennen kaikkea aloin väsyä taistelemaan yksin. Kaipasin lisäjoukkoja ja vertaistukea, sekä vain uusia mukavia ystäviä. Porukkaa, jossa tulisin ymmärretyksi. Hauskoja leffailtoja ja hengailua, ilman typerien lipsahdusten vaaraa. Niinpä yhtenä päivänä muistelin Ruskeat tytöt -kirjasta lukemaani ajatusta, jonka mukaan yllättävän moni ruskea suomalainen kaipaa muita ruskeita ystäviä ympärilleen. Keräsin rohkeuteni, postasin tiedekuntani opiskelijoiden Facebook-ryhmään ideastani ja sysäsin samatien puhelimeni pois. En uskaltanut tarkistaa julkaisun saamaa reaktiota, joten välttelin sitä pitkään tehden kaikkea muuta. Kun myöhemmin pakottauduin palaamaan ryhmään, toivoin sormet ristissä saaneeni edes muutaman tykkäyksen. Julkaisu oli luonnollisesti saanut paljon huomiota ja lisäksi sovellus ilmoitti uusista yksityisviesteistä. Kiinnostuneita oli heti ja heitä tuli nopeasti lisää.
Loin SOCOlle Facebook-ryhmän, jonka jäsenluvun nousua seurasin ahkerammin kuin kalenteriani. Tapasimme ja loimme myös Whatsapp-ryhmän. SOCOn ympärille kerääntyi ihmisiä, joiden välillä oli yrittämättä vaivaton luottamus ja välittäminen. Jostakin ihmeen syystä minulla oli aina tajuttoman hauskaa ihmisten kanssa, joista isoa osaa en ollut koskaan edes tavannut ennen. Huomasin kokevani kokonaisvaltaista, hyvin kehollista helpotusta siitä, että pystyin varauksetta luottamaan ympärilläni oleviin ihmisiin. Erittäin nopeasti porukasta tuli minulle tärkeä.
SOCOn aluille paneminen sai paljon huomiota yliopistolla ja minulta pyydettiin joitakin haastatteluja ja tekstejä erilaisiin julkaisuihin. Jokaista työstettäessä kävin uudelleen läpi painavia kokemuksiani yliopistolla ja mitä enemmän keskustelin myös muiden SOCOlaisten kanssa, sitä enemmän sain materiaalia pyöriteltäväkseni kuormittuneeseen mieleeni.
Jossakin kohtaa syksyä 2020 sairastuin epämääräiseen voimat vievään kuumeiluun ja vietin kuukausia kotona. Yritin jaksaa käydä edes SOCOn tapahtumissa ja kävinkin pitkään vain niissä, sairasloman oikeuttaen kaiken muun keskeyttämisen. Samoihin aikoihin aloin reflektoimaan omaa yliopistotaivaltani, kerrankin vain ja ainoastaan oman itseni vuoksi.
Muistelin sitä, kuinka Unicafessa jäädyin järkyttyneenä ystävän rasistisen kommentin edessä. Ja kaikkia niitä kertoja, kun en jaksanut puuttua luennoitsijan rasismiin, koska olin liian väsynyt tai pohdin liian pitkään uskallanko, tai onko minulla oikeus. Tajusin, kuinka harvoin joku muu puuttui rasismiin, jos en tehnyt sitä itse. Ja huomasin, kuinka väsynyt olin tarkkailemaan muiden toimintaa jatkuvasti, sekä kohtaamaan uudet ihmiset valmiina ojentamaan heitä tarvittaessa. Väsyin olemaan jatkuvasti valpas ja vihainen.
Tajusin, että vaikka en ollut ensimmäinen musta yliopisto-opiskelija raivaamassa meille tietä, se oli siltä usein tuntunut. Pohdin, oliko tienraivaamisella siis edes mieltä, vai oliko tilanne todella mennyt hurjasti eteenpäin jo joistakin synkistä muinaisajoista. Kuvittelin yliopiston tilannetta viisi tai kymmenen vuotta sitten sitä käyneille POCeille. Osasta kuuli tarinoita. He olivat keskeyttäneet opinnot tai lähteneet ulkomaille. Mitään tilastoja tästä ei tietenkään ollut, mutta minun oli helppo kuvitella suurikin joukko väsymässä sotaan. Minulle yliopistoelämä oli jo liian rankkaa vuonna 2019. Ja tässä vaiheessa aloin kyllästyä myös jauhamaan siitä.
Lupasin itselleni, etten suostu kirjoittamaan rasismista yliopistolla enää riviäkään. En, vaikka kuka pyytäisi. Ja pian tuo lupaus muuttui päätökseksi jättää koko taistelu ja lopettaa opinnot.
Sosiaalitieteiden opinnot eivät loppuvaiheessa tai ehkä oikeastaan jo heti alkuhuuman jälkeenkään tuntuneet omilta. Nautin joistakin luennoista, sivuaineista ja yliopiston äidinkielen kursseista. Silti suhteutettuna taisteluun, jota omasta olemassaolostani johtuen jouduin jatkuvasti käymään, en kokenut saavani niistä läheskään niin paljon kuin menetin. Ponnistukset ja taistelut tuntuivat suurilta, raskailta ja turhilta. Yliopistomaailman valkoisuus heijastui koko maailmaani ja jokapäiväinen elämä oli rasismin määrittämää. Koko Suomi tuntui puristavalta ja ahdistavalta.
Yhtenä päivänä tajusin, että voin sulkea kaiken sen pois elämästäni. Voin jättää opinnot. Lopettaa, ja lakata käymästä taistelua, jonka toivottua lopputulosta en osannut edes nimetä. Ymmärsin, ettei minun tarvitse arvostaa korkeakouluttautumista kaiken muun yli. Ei ainakaan oman terveyden ja hyvinvoinnin. Yliopistokoulutuksella saavuttaa tietysti asioita: arvostusta ja ehkä menestystäkin, mutta vain tietyissä ympyröissä. Valkoisessa maailmassa, ja jonkun toisen ehdoilla. Ja minä voin irtisanoutua siitä.
Aracelis Correa
SOCO (Students of Colour ry) on Helsingin yliopiston opiskelijajärjestö etniseen ja näkyvään vähemmistöön kuuluville opiskelijoille. Ruskeat Tytöt Media toimii SOCO:n blogin julkaisualustana. Blogikirjoitukset ovat SOCOlaisten omia ja järjestö vastaa niissä esitetyistä näkemyksistä ja mielipiteistä.