Ihana kaunis ruskea tukka - pohdintoja POC-vanhemmuudesta
Kuinka kokemus omasta POC-lapsuudesta voi olla vahvuus omassa vanhemmuudessa? Tekstissä pohditaan omaa lapsuutta ja sen kautta vanhemmuutta valkoisessa Suomessa.
Kuvitus/illustration: Kathleen Dieme
Olen kahden kulttuurin välillä kasvanut suomalainen nainen, äitikin nykyään. Yritän parhaani mukaan kasvattaa omaa lastani kulttuurien katveeseen, valmistella häntä tuleviin hämmennyksiin minuudesta niiden välillä, etenkin valkoisessa Suomessa. Itse rakastan ja tuskastelen kahden kulttuurin välissä tasapainoittelua, niin lapsena kuin vielä nykyäänkin. Tie on ollut pitkä tähän pisteeseen, jossa nyt olen.
Vaikka lapsuus ja nuoruus on opettelua minuudesta, en haluaisi oman tyttäreni kahlaavaan tätä kaikkea, mitä itse olen käynyt läpi: mitä on olla kihara- ja ruskeatukkainen tyttö valkoisessa Suomessa, mitä on olla ruskeasilmäinen lyhyt nainen kahden kulttuurin välissä.
Frozenin Elsa on nyt kovaa huutoa päiväkodissa ja moni lapsi hänestä tykkää. Eräänä päivänä lapseni tuli kotiin päiväkodista ja harmitteli, ettei hänellä ole kaunista valkoista lettiä niin kuin Elsalla. Harmitus oli suuri ja tästä keskusteltiin. Kehuin hänen tukkaansa ja puhuttiin myös, että jos vanhempana lapsi haluaa oman tukan värjätä ihan miksi haluaa niin tietenkin sopii. Tämä keskustelu jäi pyörimään mieleeni ja mietin omaa nuoruuttani, suhtautumistani omiin hiuksiini ja niiden vertailua kavereiden vaaleisiin suoriin hiuksiin.
Minulla on tapana keksiä lauluja lapselleni. Osa jää elämään meidän arkeemme tai unilauluiksi, osan unohdan jo heti ne laulettuani. Näitä lapsi harmittelee, kun en juuri nyt sitä toooosi kivaa laulua muista. Muutama päivä vaalea tukka -episodin jälkeen oltiin iltapesulla vessassa ja lauloin laulun ”Ihanasta ruskeasta tukasta.” Se menee näin:
”Ihana kaunis ruskea tukka,
Ihana kaunis ruskea tukka,
Ihana kaunis ruskea tukka,
Ihana kaunis kihara ruskea tukka!”
Seuraavana päivänä lapsi pyysi, että laulan samaisen laulun uusiksi. Laulettiin se vähintään viisi kertaa, minä seisoin lattialla ja lapsi vessanpöntöllä. Katsottiin itseämme ja toisiamme pelistä, tanssittiin, heiluteltiin tukkaa ja lauloin.
Kysyin lapselta, että mikä tässä laulussa oli niin kivaa ja hän totesi säihkyvin silmin ja hymy korvissa, ”Tää kertoo musta, mun hiuksista!” Minullekin nousi hymy korviin ja pidättelin kyyneleitä. Niin ihanaa, niin viatonta, niin pienellä onnellinen.
Representaatio on tärkeää ja sitä haluankin aktiivisesti luoda lapselleni. Tämä hetki oli silti unohtumaton ja sai minut näkemään pienen silmistä, miten tärkeää se on! Miten näin pienikin, alle viisivuotias jo sen tajuaa, ja tietenkin tajuaa, mutta se näyttäytyi minulle ensimmäisen kerran konkreettisesti.
Tästä hetkestä on jo muutama kuukausi ja se on edelleen meidän voimabiisimme. Ihaillaan meitä vessan peilistä, lauletaan ja tanssitaan, pienikin on oppinut jo sanat. Nykyään lauletaan myös ruskeista silmistä ja jopa ihanista navoista lapsen toiveesta. Representaation lisäksi siitä on tullut meille laulu oman kehon hyväksymisestä ja sen rakastamisesta. Toki Elsa on vieläkin tärkeä, mutta keskustelu vaaleisiin hiuksiin ei ole enää ollut sama.
Lapset tutkivat ympäristöään jatkuvasti, koko ajan. Tutkivat miten me aikuiset siihen suhtaudutaan, miten muut lapset siihen suhtautuu ja koettavat löytää sen oman tavan ajatella siitä kaikesta uudesta, mitä päivän aikana kohtaavat. Myös lastenohjelmilla, kirjoilla, mainoksilla ja representaatiolla ihan kaikkialla on valtava merkitys.
Oma isäni on meksikolainen, tummempi iho ja todella kihara pitkä tukka. Hän työskenteli aikaisemmin apuopettajana ala-asteella ja lukiossa, nyt hän työskentelee päiväkodissa ohjaajana. Moni lapsi koulussa ja päiväkodissa luottaa häneen. Monen poc-lapsen on varmasti helpompi lähestyä isääni, kuin valkoista opettajaa.
Haluaisin itsekin nähdä tätä päiväkodeissa enemmän. Vaikka oman lapseni päiväkoti on todella rikas kulttuurisesti lasten puolelta, niin kaikki ohjaajat ovat silti valkoisia. Lapset saavat vertaistukea toisiltaan, muttei juurikaan aikuisista. Onneksi harjoittelijoina on paljon myös poceja, mutta toivon, että heidät myös palkataan pitkäaikaisiin työsuhteisiin. Se on tärkeää niin lapsen kasvun kuin representaation kannalta.
Sen minkä pystyn, haluan tukea mahdollisimman laajasti oman lapseni minäkuvan syntyä siten, että hänellä on tasapainoisesti suomalaisuutta sekä meksikolaisuutta ympärillänsä. Sama pätee, kun olemme toisessa kotimaassamme. Noin ensimmäiset kolme vuotta lapsen ikävuosista asuimme Meksikossa. Siellä halusin parhaani mukaan pitää yllä suomen kielen taitoa, luimme kirjoja suomeksi, lauloin unilaulut suomeksi ja katsoimme telkkaria suomeksi. Monia oman perheeni perinteitä Suomesta vaalin meidän siellä asuessa ihan eri tavalla, kuin ehkä täällä ollessa.
Meksikossa toki sulauduimme valtaväestöön ja hän sai kasvaa sen hetken oman näköistensä lasten ympäröimänä. Olin silti iloinen, että tunsin yhden perheen, joilla oli samanikäiset suomalais-meksikolaiset lapset ja näimme silloin tällöin. Näen sen tärkeänä, että hän oppisi myös pienestä asti tuntemaan muitakin kahden kulttuurin välillä kasvavia lapsia.
Nyt Suomessa asuessamme haluan vaalia kieltä ja kulttuuria kauemmasta kotimaasta. Lapsen isä puhuu lapselle espanjaa ja itse juttelen lapsen kanssa espanjaa aina sunnuntaisin. Päätettiin näin yhdessä ja toteutetaan sitä aina kun muistamme. Luemme kirjoja, kuuntelemme musiikkia ja katsomme telkkaria espanjaksi. Vaalimme perinteitä, teen meksikolaista ruokaa ja juhlimme juhlapyhiä sieltä yhdessä. Samoin olen täältä löytänyt lapsia juuri näiden kahden kulttuurin väliltä. Näen nämä ystävyyssuhteet tärkeinä osana oman identiteetin löytämiseksi ja vertaistuellisena apuna.
Olisin itse kaivannut enemmän espanjaa puhuvia lapsia ympärilleni. Meksikossa käydessä haaveilin pukevani koulupuvun ylleni ja hyppääväni sekaan siihen ihmismassaan, joka aamuisin kiiruhti kouluun.
Oma ystäväporukkani muodostui lähinnä valkoisista suomalaisista, eikä siinäkään ole mitään pahaa vaan olen saanut rakkaita ystäviä. Mutta on silti aiheita, mistä me emme voi keskustella. Asioita mitä en osaa tai ehkä halua tuoda esille. Asioita, joita ei ymmärretä oikein. Olen onnekas, että edes nyt aikuisiällä olen saanut lisää ihania ystäviä ympärilleni, keiden kanssa näitä aiheita voi jakaa ja käsitellä rauhassa.
Toivon, että oma tyttäreni pääsee sen äärelle jo nuorempana. Toivon, että kirjoissa, lastenohjelmissa, elokuvissa ja mainoksissa olisi enempi hänen näköisiään lapsia tai ylipäätänsä laajemmin POC-hahmoja. Ihanaa ja helpottavaakin näin äitinä on huomata, että edistystä on. Vaikka se onkin pientä, mutta se kasvaa koko ajan. Paraikaa, juuri nyt, kirjoitan SOCOn blogiin, Ruskeat Tytöt -median alaisuudessa ja olen toisena tekijänä POC-lukupiirissä. Onnellinen ja osaltani raivaamassa tietä meiltä meille, meidän lapsillemme.
Téri Zambrano
SOCO (Students of Colour ry) on Helsingin yliopiston opiskelijajärjestö etniseen ja näkyvään vähemmistöön kuuluville opiskelijoille. Ruskeat Tytöt Media toimii SOCO:n blogin julkaisualustana. Blogikirjoitukset ovat SOCOlaisten omia ja järjestö vastaa niissä esitetyistä näkemyksistä ja mielipiteistä.