Kahden kulttuurin välissä
Tekstin tarkoitus on pohtia kirjoittajan kokemuksia kahden kulttuurin välissä elämisestä. Kirjoittaja on aina asunut Suomessa ja hänellä on thaimaalainen isä ja suomalainen äiti.
Ehkä suurin syy, miksi koen halua olla enemmän thaimaalainen kuin suomalainen on se, että siellä koen hyväksyntää. Monet thaimaalaiset ihailevat meitä vaaleaihoisia tummatukkaisia ja -silmäisiä tyttöjä, koska vaalean oliivin värisen ihon ajatellaan usein kertovan rikkaudesta. Toisaalta juuri nämä tummanruskeat hiukset ja silmät huokuvat kuuluvuutta aasialaiseen yhteiskuntaan.
Suomessa ihailua ei juurikaan tapahdu tai se näyttäytyy eksotisointina. Vaikka olen asunut täällä koko elämäni, koen, että olen joillekin aina ulkopuolinen — liian erinäköinen ollakseni suomalainen. Olen joko kiinnostava eksoottinen tummaverikkö tai minut oletetaan automaattisesti seksityöntekijäksi.
Voisin kokea suomalaisuuden vahvemmin kulttuurikseni, mutta se ei ole ottanut minua omakseen, vaan lähinnä työntänyt vuosien varrella pois luotaan. Thaimaassa ollessani, koen sujahtavani joukkoon. Kun yritän tilata ruokaa heikolla kielitaidollani, yrittävät myyjät ymmärtää minua eivätkä vaihtaa kieltä englanniksi. Thaimaalainen yhteiskunta hyväksyy minut mukaansa, vaikka emme jaa yhteistä kieltä, tapoja tai arkiympäristöä.
Suomalainen yhteiskunta ja sen homogeenisyyttä ihannoiva ilmapiiri sai minut lapsena häpeämään thaimaalaisuuttani. Pyytämään isääni puhumaan minulle suomea, käyttäytymään "normaalisti" ruokakaupassa - esimerkiksi olemaan nyrkkeilemättä keskellä kassajonoa (en kyllä ole varma onko tämä kulttuuria vai vain mun isä) - tai häpeämään, että meillä kotona ruokaa syödään lusikalla ja haarukalla.
Silti näiden vuosien jälkeen thaimaalainen kulttuuri on avoin opettamaan minulle perinteiset ruuat, uskonnolliset tavat sekä kielen. Olen kiitollinen siitä, että vaikka en nuorempana ollut valmis hyväksymään thaimaalaisuuttani täysin, saan nyt siihen mahdollisuuden. On ihanaa, että voin aikuisiällä opetella thain kieltä Youtube-videoista, tutustua kulttuuriin katsomalla suosituimpia saippuasarjoja tai tehdä lempiruokiani oikeilla aineksilla.
Nykyisin koen huonommuuden tunnetta epätietoisuudesta thaimaalaisesta kulttuurista. Epävarmuutta ei helpota ne ihmiset, jotka ovat käyneet monia kertoja Krabilla tai Phuketissa lomamatkalla ja yrittävät kertoa minulle, minkälaista kulttuuria siellä eletään tai ihmettelevät etten osaa kertoa nimeäni tai ikääni thaiksi.
Minun sanavarastoni koostuu ruokasanoista, vessan löytämisestä ja ikävän kertomisesta. Sanoista, joilla on oikeassa elämässä merkitystä. Onkin mielestäni ristiriitaista, että lapsena minun olisi tullut työntää thaimaalaiset juureni syrjään ja keskittyä vain suomalaisuuteen. Nyt ihmiset kuitenkin ihmettelevät, miten en osaa kieltä tai ole käynyt Thaimaassa yhtä usein kuin he.
Tämä kaikki saa minut pohtimaan, miksi yhteiskuntamme saa meidät häpeämään toista kotimaatamme ja kulttuuriamme. Miksi meidät monikulttuuriset ihmiset pyritään pakottamaan valitsemaan toinen tai yksi monista kulttuureistamme? Miksi emme vain voisi olla kokonaisia kahden kulttuurin kanssa — eikä puolikkaita niiden välissä?
Janina Ojala
SOCO (Students of Colour ry) on Helsingin yliopiston opiskelijajärjestö etniseen ja näkyvään vähemmistöön kuuluville opiskelijoille. Ruskeat Tytöt Media toimii SOCO:n blogin julkaisualustana. Blogikirjoitukset ovat SOCOlaisten omia ja järjestö vastaa niissä esitetyistä näkemyksistä ja mielipiteistä.